60 päivää on kulunut Hawaiin Ironman kilpailusta. Blogia en halunnut lähteä aiemmin kirjoittamaan monestakaan syystä, vaikka moni jo kyseli raporttia kisasta.
Kilpailuun valmistautuminen näin jälkikäteen ajatellen oli huikea osoitus korvienvälin kestävyydestä ja halusta päästä suorittamaan tuo maaginen kilpailu, joka isällänikin on tullut viidesti koettua - varsinkin kun hän oli vielä paikalla yhdessä siskoni Marikan kanssa sitä katsomassa.
Vielä pari viikkoa ennen kisaa epäilin, että selviänkö koko kisaa läpi. En siksi, etten olisi luottanut kuntooni vaan siksi, että jalan kipeytymisen vuoksi jo lyhyt kävelykin tuotti tuskaa. Olin suorastaan kauhuissani siitä, että kisan lopussa pitäisi edetä jaloilla vielä 42 km. Päädyin kuitenkin siihen, että periksi en antaisi ja matkaan siis lähdettiin.
Kilpailua edeltävän ajan Konassa olin mahdollisimman vähän jalan päällä. Hoidin kulkemiset joko pyörällä tai muiden suomalaisten autokyydityksillä ennen kuin isäni ja siskoni saapuivat vuokra-auton kera. Jalkaa hoidin koko ajan kylmällä ja Burana 800 voimalla mutta siitä huolimatta ei olisi tullut mieleenkään lähteä juoksemaan ennen kilpailupäivää. Kiitokset siis Team Manniset, Salin+Lehtonen sekä Utriaisen Ilkan Teamille.
Onneksi jalan vointi salli pyörällä ajon ja Konassa ajoinkin ensimmäiset ulkolenkit neljään viikkoon. Sainkin itselleni suhteellisen varman olon siitä, että kykenen normaaliin suoritukseen kisassa ainakin pyöräilyn ja uinnin osalta. Uinti kulki koko reissun ajan hyvin ja varsinkin Mannisen Juuson kanssa tehdyt muutamat kisaa edeltäneet uintikerrat antoivat hyvää itseluottamusta uintini tasosta. Muutenkin sain viritettyä lihakset ja korvienvälin hyvin kisakuntoon ja fiilikseen.
Itse olen Konassa ollut kolme kertaa aiemminkin, tosin ensimmäistä kertaa nyt kilpailemassa. Paikat näyttivät tutuilta ja uinnin lähtöpaikalla ensimmäistä kertaa reissulla käydessä oli hyvinkin nostalginen olo. Muistot ensimmäiseltä Konan matkalta vuodelta -93 tulivat kirkkaana mieleen. Tuolloin pääsin näkemään kilpailussa toistaiseksi kovimman suomalaissuorituksen, kun Pauli Kiuru sijoittui toiseksi Mark Alenin jälkeen. Tuolloin 13-v pikkupoikana jo ajattelin, että haluan joskus päästä tuon kilpailun suorittamaan – nyt se hetki tulisi. Tämä oli ajatuksissa koko kahden viikon ajan ja osasin nauttia joka hetkestä niin laavakentillä pyöräillen kuin lähtöpaikalta uintitreeneihin lähtiessäkin.
Kilpailupäivä
03.40 herätys. Olin nukkunut hyvin, heräsin levollisena. Söin pienen aamupalan väkisin ja sängylle takaisin pötköttämään hetkeksi samalla tekemään pienen Facebook-päivityksen videoterveisin. Tietenkin myös kotiin perheelle viestittelyt ennen vaihtoalueelle lähtöä. Isän kanssa halaukset ja kuva. ”Hyvin se menee”, isä toteaa. Kamat mukaan, juomat mukaan, vielä varmistus, että kaikki on ja menoksi… ”jos kuitenkin vielä varmistan kerran, että kaikki on”. Normaalia touhua kilpailuaamulle siis. Täysin pimeää vielä kun menemme autolle, poimimme tien viereltä Juusonkin kyytiin ja jatkamme matkaa. Kilpailijat ovat muodostaneet jo pitkän jonon numerointiin vieville teltoille, sinne siis. Juuson kanssa sovittiin, että edetään yhdessä ja näin meneteltiin.
Pääsemme vaihtoalueelle, pumppaamme yhdessä ilmat renkaisiin, nyrkit yhteen ja toivotamme isosti tsemppiä toisillemme. Rupean omiin rutiineihin, napit korville, musiikkia ja touhuamaan. Aika menee nopeasti, kun joka paikkaan pitää jonottaa. Wc-reissun hoidan kisahotellin sisällä, sielläkin on jono, joka kestää ainakin 30min.
Isän ja siskon luokse tapaamispaikalle, jonne vien pumpun ja kamat, joita en tarvitse. Pro-sarjat starttaavat, toivotan mielessäni Lehtosen Kaisalle huikeaa kisaa. Isältä ja siskolta tsempit ja kohti lähtöpaikkaa vesipullon kanssa. Ennen sitä kuitenkin pieni verryttelyuinti joka tuntuu hyvältä, kaikki ok,.. ote pitää, hyvä juttu siis. Pullo rannalta kainaloon ja ihmismassan mukana kohti starttia.
Veteen mennessä pysähdyn hetkeksi, katson merelle päin, jonne kilpailijat ovat pikkuhiljaa asettautumassa pitkäksi kaistaleeksi. Kohta mennään, ajattelen.
Uin lähtöviivalle ja löydän tutun britin eturivistä. Hän toteaa, että hyvä, että minä olen hänen takanaan, että en rynni sitten hänen ylitsensä. Pikkuhiljaa alkaa olo olemaan kuin sardiinipurkissa ja vielä pitäisi 10 min kellua tuuppien ja olla tuupittavana. Kilpailijat sättivät toisiaan tuuppimisesta ja änkeämisestä paremmille paikoille, joku sukeltaa alta eturiviin ja saa tutun britin kiehahtamaan. Joillekin ahtaus on liikaa ja paniikki iskee. Sen huomaa, kun jotkut aivan yhtäkkiä lähtevät uimaan kohti reunoja, vaikka ovat siinä lähellä olleet niin pitkään. Itsellä myös pientä paniikin tunnetta aiheuttaa viikon takainen harjoitusuintikisa, jossa hukkumisen fiilis oli vahvasti läsnä mutta kuitenkin samalla sitä varmuutta, ettei se sen pahempaa kuitenkaan ole. Itseänikin ottaa tuuppiminen päähän ja huudan ”Hey guys, take it easy! We have all day long to do this! Let’s respect eachother.” Tilanne rauhoittuu ja jotkut myös vastaavat myöntävästi.
Uinti
Vielä minuutti, kuuluu huuto. Vedän syvään happea ja ajattelen ”kohta taistellaan”. Pam, ja menoksi. Uin niin kovaa kuin pystyn, yllätyksekseni kukaan ei osu minuun, kukaan ei ui ylitseni, pientä kylkimyyryä välillä. Yllättävän hyvä startti, vaikka lähdin toisesta rivistä. 500m jälkeen alkaa hiukan krampata takareidestä. Vähän ravistelua ja taas mennään. Sitten krampit tulevat varpaisiin ja pohkeisiin, näin matka jatkuu tasaisesti. Yritän pitää tempoa yllä ja käsillä vetää sen, minkä pystyn. Tietysti pieni harmitus, että heti pienissä ongelmissa. Noin 3km uitu ja aivan tyhjästä joku yrittää ottaa nilkastani kiinni, en ymmärrä, että miksi? Ketään ei ole rinnalla tai ihan edessä, takanakaan kukaan ei ole läpsytellyt jaloille. Potkaisen reippaammin ja jatkan uintia. Mielessä vaan, että olipa idiootti, että tässä vaiheessa pitää vielä hakea ”epäreiluja” otteita, vaikka mitään hässäkkää ei ole.
Saan lopussa krampit pois jaloista ja pääsen uimaan normaalisti saavuttaen isoa ryhmää, jonka saan osittain ohitettua vielä ennen rantautumista. Nousen ylös, lasit pois päästä ja katson kelloa: ”hyvä, alle 56 uitiin” (virallinen uinti aika 55,09). Juoksen pyörälle ja ensiksi otan ison hörpyn pullosta juomaa ja lähden työntämään samalla pyörää juoden vielä matkalla lisää, jotta saisin nestettä heti kroppaan.
pyöräily
Pyörän taktiikkana oli alussa hilata itseni aivan kärkiporukoihin mutta uinnin krampit aiheuttivat sen, että kyläosuuden päätin malttaa ja juoda sekä ottaa energiaa sisään. Ohitin samalla kuitenkin koko ajan porukoita ja nostin sijoitusta tasaisesti. Noin 5km päässä oli ensimmäinen paikka, jossa näin, missä mennään. Kääntöpaikkaa ennen alkoi tulla porukkaa vastaan ja laskin olevani noin 60. sijalla. Juuson tunnistin myös ja tiesin, että en ole kuin noin 1 min päässä.
Laavakentälle lähdettäessä aloitin hiukan nostamaan tiukemmin sijoja ja sain lentokentän kohdalla Juuson ”porukan” kiinni. Ajoin suoraan ohi minut aiemmin ohittaneen vanavedessä noin 50m päässä kohti kärkiryhmää, jossa arvion olevan noin 30 ajajaa. Ryhmä oli noin kilometrin päässä tuolloin ja saavutin heitä pikkuhiljaa, edellä ajanut kovempaa ajava oli jo minusta kauempana edellä.
Waikolon kohdalla alkoi tuulla kovasti ja siinä jälkikäteen ajatellen tein virheen, joka kostautui myöhemmin. Pidin tempon yllä ja puskin menemään, vastaan tuli selkäedellä porukkaa ja muutama tykitti ohikin. Olo oli kuitenkin vahva ja sain mielestäni hyvin puskettua eteenpäinkin.
Hawin nousuun olin ajatellut etukäteen lähteä varovaisesti ja toteutin suunnitelmaa sen mukaan. Muutama kilometri eteenpäin ja olo oli kuin bussikaistalla kun vasemmalta tuli jono ohi, joka jatkui ja jatkui … ja jatkui, kuului huuto ”Mikä pössis!?”, Juuso ajoi ohitseni. Mäen päälle päästyäni ajattelin, että ajaisin alamäen varovaisesti sivutuulen takia mutta en päästäisi kuitenkaan jonoa karkuun, sillä valvojia ei enää ollut hirveästi näkynyt ja pyöräily näytti olevan enemmän tai vähemmän ryhmissä ajoa. Kuitenkin jalat olivat toista mieltä, kun lähentäjä kramppasi ja sen jälkeen mielessä oli enää, että mitenkä selviän 80km vaihtoon. Pitkä oli pyörän loppu mutta tulihan se vaihtopaikka sieltä, ajattelin kun käännyin kohti vaihtoa ja samalla näin Juuson lähtemässä juoksemaan. Pyöräaikani oli noin 20 min heikompi kuin toivoin eli 5.06,42
juoksu
Juoksun vaihdossa upeaa oli järjestäjien henkilökohtainen apu. Siis oli oma henkilö, joka auttoi kamat niskaan, tsemppasi ja jutteli, että mitenkä menee. Muutama sana vaihdettiin, kysyin hänen päivästä, kiitin ja toivotin mukavaa päivää. Juoksuun lähtö oli yllättävän kevyttä, tuntui ihan hyvältä. Ajattelin lähteä 5km pätkissä henkisesti liikkeelle juosten tai ainakin hölkäten tasaiset ja alamäkiosuudet sekä kävellen ylämäet jalan takia, jottei mene mitään rikki. Ensimmäiset pätkät olivat 27min, 26min, 28min, tosin joka vitosella jouduin kävelemään enemmän ja enemmän kun ei vaan pystynyt jalalla ponnistamaan, vaikka yrittikin ihan lättänänä sen asfaltille iskeä. Laavakentälle lähdettäessä Ilkka tuli ohitseni, vaihdoimme muutaman sanan kisan kulusta ja Ilkka jatkoi matkaa omaa tahtia. Matka taittui tasaisesti ja Lehtosen Kaisa tulee vastaan ja pysähdyn kannustamaan Kaisaa, ”Hyvä Kaisa, paina paina loppuun asti…” ja Kaisahan painoi upeasti viidennelle sijalle!! Itselleni oli ollut tuossa vaiheessa jo pitkään selvää, että suoriutumiseksihan tämä menee. Kävely, hölkkä, kävely. Pitkin matkaa oli huikeita kannustusporukoita ja kanssakilpailijat taputtivat selkääni ohittaessaan minut tasaisesti kannustaen ”Keep going!” ja ”Don’t give up!” …no en varmasti anna periksi, se ei tullut mieleenkään mutta loppujen lopuksi itsensä kanssa tuli käytyä keskustelua ihan kaikesta ja tämän projektin järkevyydestä kokonaisuutena.
Kääntöpaikan jälkeen laavakentällä Alex Stubb tulee vastaan, vielä menossa kohti Energy Lapin kääntöä. Tsemppaamme molemmat toisiamme jatkamaan loppuun asti - hieno hetki tapaamisesta laavakentällä jää yhtenä mukavana muistona kisapäivästä mieleeni. Mietin myös isää, joka ensi kisareissullaan -88 myös käveli maratonin kantaluupiikin takia ja toisella reissullaan -92 konttasi maratonin vesimyrkytyksen takia. Tuon jälkeen hän viettikin 2 päivää teholla Konan sairaalassa. Mutta ei antanut periksi ja tuon viimeksi mainitun kisan jälkeen kului viisi vuotta harjoittelua, joka päättyi ikäluokan voittoon vuonna -97. Eli ensimmäisen reissunsa jälkeen isä oli harjoitellut määrätietoisesti sen 9 vuotta. Nuo ajatukset laavakentällä antoivat perspektiiviä periksiantamattomuuden perimmäisestä olemuksesta.
Viimeiset kilometrit, tarkalleen 12 km kävelin kokonaan. En halunnut katkaista akillesjännettä muutaman minuutin takia. Laskin kyllä tarkkaan, että isäni ennätysajan 10.44,04 tulen alittamaan, muuten saattaisin kuulla kuittailua isältä. Maalisuora lähestyy ja päätän yrittää juosta lopun ainakin jollakin tavalla. Isä ja siskoni Marika on kannustamassa, saan Suomen-lipun käteen. Kuulen kannustusta muualtakin ”hyvä Jani”. Maaliin tullessa ensimmäinen asia mielessäni on ”tulipa vedettyä”, pieni pettymys ja haikeus valtaa mielen heti. Aikani 10.33,08 on reilusti yli tunnin hitaampi kuin olisin alun perin sen halunnut olevan. Maraton aikani 4.24,05 on mielestäni täysi vitsi. Hymyilen väkinäisesti kameralle, jotta jokin kuva edes olisi hyvä muisto. Vapaaehtoiset tulevat auttamaan minua, kerron että en tarvitse tukea, joten kävelemme suoraan kohti palautumisaluetta. Kiitän molempia henkilöitä ja toivotan mukavaa loppuiltaa.
Noudan mitalin ja kisapaidan toimitsijapöydän luota. Hapuilen katseellani tuttuja ja näen Utriaisen Ilkan istumassa muurin reunalla selkeästi väsyneen oloisena. Istun vierelle, en sano mitään hetkeen kuitenkaan. Ilkka huomaa minut ja toteaa, että ”olipahan aikamoinen kisa”, siis silleen Turuuun murteella vieläpä! Hymyilen ja totean, että selvittiin kuitenkin maaliin. Keskustelimme pitkään ennen kuin lähdimme kohti sovittuja tapaamispaikkoja kannustusjoukkojemme luo. Saan vielä Ilkalta kyydin autolla kämpille ja sovimme tulevamme myöhemmin katsomaan viimeisiä maaliintulijoita ja noutamaan pyörät vaihtoalueelta.
Käyn suihkussa ja menen sänkyyn laittamaan viestiä kotiin päin. Selvisin!! ”Olemme ylpeitä sinusta” on vastaus, joka saa isonkin miehen kyynelkanavan aukeamaan.
Seuraavat päivät ovat hankalia kipeiden paikkojen takia lähinnä, koska lopetin Buranan syömisen mahahaavan pelossa. Käymme turistireissuilla ja odottelemme kotiin pääsyä jo.
Konan jälkeen
Eka viikko menee ihan toipuessa ja töiden käyntiin pistämisessä. Valmennusohjelmia valmennettaville ja lasten kanssa touhuamista. Särky jalassa tietenkin on mukana koko ajan. Villasukat jalassa sisällä hiihdellessä tulee väkisinkin ajateltua, että ”miten helvetissä pystyin vetämään sen läpi pari viikkoa aiemmin”.
Nopeasti kuitenkin Duracel-pupun ominaisuudet tulevat esiin ja tekee mieli alkaa touhuamaan mutta ei urheilua vaan jotakin muuta. Lähden ehostamaan asuntomme saunaa - pieni rakenteluharrastus, josta saan kiittää suurelta osin Kuopiosta appiukkoani Heikkiä. Tämä projekti vei ajatukset täysin ja viisiviikkoa kului nopeasti. Jälki on rempassa tietenkin hyvää, tai no hyvää yritin mutta priimaa pukkasi, voisi sanoa.
Satunnaisesti myös joku tulee onnittelemaan uimahallilla hyvästä kisasta ja kisa-ajastakin. Pää painuu hiukan ja totean että, kävelyksihän tuo maraton meni. En pysty hyväksymään, että kilpailun läpivienti olisi ollut riittävä tuomaan tyydytystä itselleni vieläkään.
Jalan leikkaus oli sovittuna 8.12. torstaipäivälle jo aiemmin ja viikkoa ennen leikkausta kävin vielä magneetissa, jotta nähtiin, mikä tilanne on. Pieni itsensä ylittänyt olotila tuli, kun tulokset kertoivat jänteen olevan osittain revennyt. No, tulipa tehtyä Hawaiin Ironman aikaan 10.33. Ei se enää kuulostanutkaan niin huonolta, enkä kyllä enää yhtään ihmetellyt, miksi en pystynyt ponnistamaan jalalla useisiin viikkoihin ennen kisaakaan.
Viikko ennen leikkausta remonttiurakan jälkeen alkoi taas viritä halu päästä harjoittelemaan ja tuttu koppi yläkerrassa kutsui kahvakuulineen. Alkuun oli todella vaikea saada kroppaa toimimaan, motoriikka hakusessa, lihakset voimattomat, happi ei kulje. Mutta kolmen tunnin aikana hiki alkoi jo puskemaan läpi ja tuttu tekemisen meininki löytyi. Ikkuna huurtui tuttuun tapaan ja peilistä katsoessa näkyi mies, joka halusi jälleen kerran vielä yrittää. Ikkunan huuruun kirjoitin ”Periksi en perkele anna”.
Torstai 8.12 on siis toivoa täynnä ja siitä lähdetään kohti uusia tavoitteita jollakin aikataululla.
Mukavaa joulun odotusta ja loppuvuotta kaikille, jotka jaksoivat kirjoituksen lukea. Toivottavasti siitä siirtyy myös lukijoihin lisämotivaatiota suoriutua välillä mahdottomiltakin kuullostavista esteistä ylitse.
