Viimeaikoina olen havainnoinut ympärilläni erityisen paljon periksiantamattomuutta. Kummipoikamme sai lätkävalmentajaltaan kehuja: ”Vaikka turpaan tulee, niin tämä poika ei luovuta!”. Naapuri puolestaan ihaili 6-vuotiaan tyttäremme sinnikkyyttä pihasäbässä, jossa hän kuulemma rökittää isot pojat ihan 6-0. Kouluvuotensa nyt viikonloppuna päättävät yhtyvät varmaan fiilistelyihini lukuvuoden loppuunsaattamisesta ja siihen liittyvästä itsensä voittamisen tunteesta. Periksiantamattomuutta saan todistaa myös päivittäin seuraamalla mieheni elämäntavaksi muodostunutta triathlonharrastusta.
Mieheni Jani kilpailee lokakuussa ikäluokkansa mestaruudesta legendaarisessa Hawaiin Ironman-kisassa. Vaikka tavoitteena on ikäluokan voitto, niin Ironman-kisa - siis 3,8 km valtameriuintia, 180 km pyöräilyä ja 42 km juoksua helteisellä laavakentällä – on kuitenkin ennen kaikkea kisa itseään vastaan. Siinä, jos missä, koetellaan ihmisen periksiantamattomuutta.
Lienee sanomattakin selvää, että kisapaikan saavuttaminen Hawaiille saati siellä menestyminen vaatii lukemattomia tunteja, toistoja ja armotonta treeniä. Kärjistäen voi sanoa, että se aika, joka ei mene töissä, kuluu joko treenibaanalla tai treenipäiväkirjaa täyttäen ja tuleviin harjoituksiin valmistautuen. Siinä teräsmiesyrittäjän arjessa saattaa helposti blogin kirjoittaminen jäädä jalkoihin (siinäkö syy, miksi vaimo nyt puikoissa), saati moni muu tärkeämpikin asia.
Olen kuullut aika usein kysymyksen: miksi? Miksi ns. amatööriurheilija on valmis uhraamaan lähes kaiken vapaa-aikansa oman kestävyyskuntonsa hiomiseen äärimmilleen? Minun vastaukseni on, että koska hän pystyy siihen. Onnistumiset ihmisrääkiksi määrittelemistäni treeneistä ja ajatus ikonisessa Hawaiin Ironmanissa kilpailemisesta saa aikaan miehessäni tunteen palon, joka saa hänet viemään itsensä äärimmilleen kerta toisensa jälkeen. Sitoutuminen, sitkeys ja periksiantamattomuus kumpuavat intohimosta lajiin. Tämä intohimo, jota sisäiseksi motivaatioksikin kutsutaan, antaa miehelleni poikkeuksellisen kyvyn ottaa kropastaan kaikki irti ja tehdä keskivertoharrastajaa kovempia suorituksia. Joten miksipä ei?
Kevään aikana tuolle periksiantamattomuudelle on ollut taas tilausta. Janin viimeisintä harjoituskautta on haitannut erinäiset sairastelut, joilta ei voi lapsiperheessä välttyä. Äkillistä syketason nousua on käyty ihmettelemässä ja tutkimassa useamman lääkärin vastaanotolla. Kipukynnystä on venytetty ennestään mm. jalan kasvutekijähoidoilla, joilla oikkuilevasta jalasta on yritetty tehdä juoksukelpoista. Triathlonistin sinnikkyyttä ei siis koetella vain treenien aikana vaan mitä suuremmissa määrin myös treenien ulkopuolella. Vastoinkäymisistä ollaan kuitenkin taas selviämässä voiton puolelle ja treenit näyttävät kulkevan noususuuntaisesti.
Lokakuun Ironman-kisassa tarvittavaa periksiantamattomuutta rakennetaan arjen pienissä teoissa. Siten, että treenit vedetään loppuun saakka eikä hidasteta siinä vaiheessa kun alkaa hapottaa. Siten, että harjoitukset vedetään ohjelman mukaan eikä luisteta vaimon järjestämien kahvikekkereiden vuoksi. Siten, että kahvipullana syödään pakastemarjoja kun muu perhe nauttii jäätelöä. Siten, että eteen tuleviin vaikeuksiin tartutaan ja ne ratkaistaan. Kuten kummipoikamme, ei luovuteta, vaikka välillä tuleekin turpiin.
Tukijoukkojen merkitystä tavoitteen saavuttamisessa ei voine vähätellä. Ystävät, asiakkaat, perhe – meillä on kaikilla osamme Janin kannustamisessa. Jos haluat tukea Janin matkaa Hawaiin Ironmaniksi, voit jättää tsemppiviestisi Facebookin, Twitterin, LinkedInin tai ActiVenturen verkkosivujen kautta, jakaa somesisältöämme tai ryhtyä kisasponsoriksi ja saada näkyvyyttä Hawaiin pääkisan lisäksi kesän kisoissa Ruotsin Jönköpingissä ja Saksan Wiesbadenissa. Kiitos kaikille Ironman-huumassa myötäeläville!
Kirjoittajana teräsmiesyrittäjä Jani Strömsholmin vaimo, Johanna Strömsholm, jonka intohimon kohteena on organisaatioviestintä
Fanijoukot Barcelonan Ironman -kisassa syksyllä 2015